Sosiaalinen ahdistus - elämää kuoren sisässä

Kesä on kääntymässä syksyyn, illat pimenevät ja vuotta 2020 on jäljellä enää alle neljä kuukautta. Eilen astuessani ulko-ovesta syysilmaan tajusin, että kesä on pikkuhiljaa ohi. Viileä ilma tuli minulle yllätykseksi, eikä minulla ollut edes takkia mukana! Olen elänyt viimeisen kuukauden omassa pienessä kuplassa koulun ja kodin välillä. Ajatukset ovat olleet niin vahvasti kiinni syksyn yo-kokeissa, että kaikki muu ympärillä on jäänyt huomiotta. 

Tänään ajattelin puhua hieman erilaisesta, henkilökohtaisemmasta aiheesta: sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä. Vuoden takainen syksy ja viime talvi olivat minulle henkisesti hyvin raskasta aikaa. Oikeastaan pari viime vuotta ovat kokonaisuudessa olleet vaikeita, mutta viime talven aikana se korostui tiettyjen tekijöiden takia koulussa, mikä heijastui muuallekin elämässäni. Kun sitten koronan takia maaliskuun puolivälissä koko yhteiskunta jäi tauolle, koulut siirtyivät etäopiskeluun ja jouduin lomautetuksi työpaikaltani, minulla oli yhtäkkiä useamman kuukauden hengähdystauko monelle asialle, jotka kuormittivat henkistä hyvinvointiani. Viime kevään ja kesän aikana mielelläni oli aikaa levätä ja olla ihan rauhassa. 

Nyt syksyn saavuttua ja uuden kouluvuoden alettua olen jälleen huomannut, kuinka viime talven ajatukset ja mielentilat ovat nostelleet päätään. Olen huomattavasti paremmassa tilanteessa kuin vielä puolivuotta sitten, mutta ajoittain ylioppilaskirjoitusten tuoma stressi ja muut elämässäni tapahtuneet muuutokset kuormittavat niin, että sosiaalinen ahdistuneisuus alkaa oireilla vahvemmin. 

Ahdistus on kuin varjo, joka seuraa kaikkialle,
minne menee.

Miten sosiaalinen ahdistuneisuus sitten ilmenee? 

Tietysti jokaisen ahdistuksesta kärsivän oireet ovat henkilökohtaisia, eikä oireet ole samanlaisia kaikilla. Itselläni vaikein oire on omat ajatukseni, jotka sosiaalisissa tilanteissa muuttuvat ahdistuksen takia hyvin negatiivisiksi minua itseäni kohtaan. Etenkin vieraiden ihmisten seurassa tai tilanteissa, joissa minuun kohdistuu huomiota, mieleni keskittyy automaattisesti tarkkailemaan omaa toimintaani hyvin yksityiskohtaisesti. Ovatko vaatteeni hyvin? Seisonko suorassa? Näytänkö tyhmältä? 

Näihin ulkonäköön liittyviin ajatuksiin heijastui vahvasti etenkin viime talven aikana se, että kamppailin samalla ulkonäköpaineista, enkä kokenut oloani kauniiksi tai hyväksi omassa kehossani. En halunnut ihmisten kiinnittävän minuun huomiota, jotta he eivät huomaisi, kuinka "ruma" olen. Saatoin joskus stressata etukäteen ihan vain kadulla kulkemistakin, koska siellä olisi muita ihmisiä näkemässä minut. Tällainen ajattelu ei missään nimessä ole terveellistä, mutta kauneusihanteita korostavassa maailmassa, jota sosiaalinen media pönkittää, on hyvin helppo sortua kyseiseen ajattelumalliin. Ajoittain edelleen oma ulkonäköni on asia, mihin en halua ihmisten kiinnittävän huomiota, ja siksi ihmisten ympärillä pyrin käyttäytymään niin, ettei muiden ihmisten huomio kohdistuisi minuun.

Toinen negatiivisiin ajatuksiin liittyvä asia on se, että sosiaalisissa tilanteissa minulla on tapana ajatella, että minun mielipiteeni ei kiinnosta muita tai että mielipiteeni ei saa poiketa muiden mielipiteistä, jotta en suututa ketään. Aivoni ajattelavat usein, että ihmiset alkavat vihaamaan minua, jos esitän eriävän mielipiteen. Minulla on myös tapana ylianalysoida sanomisiani ja miettiä tarkkaan etukäteen, mitä aion sanoa, ennen kuin avaan suuni. Tämän takia joskus missaan tilaisuuden sanoa yhtään mitään, kun joku toinen ehtii sanoa saman asian ensin. Se taas johtaa siihen, että etenkin suuremmissa joukoissa en usein puhu yhtään mitään. Siitä puolestaan lähtee toinen yliajattelun kierre, kun luulen ihmisten ajattelevan minut oudoksi tai epäkohteliaaksi, kun en puhu mitään. Todellisuudessa en vain uskalla avata suutani. 

Useampaan kertaan olen kokenut tilanteen, jossa uuden ihmisjoukon ympäröimänä, (esimerkiksi ryhmätyö koulussa tai vaikka protuleirilläni viitisen vuotta sitten) olen ollut hyvin vähäsanainen, koska en ole uskaltanut puhua ilman, että joku puhuttelee minua ensin. Nämä tilanteet johtavat lähes poikkeuksetta siihen, että lopulta ympärilläni olevat ihmiset eivät enää osallista minua keskusteluihin. Siksi esimerkiksi omalla protuleirilläni koin olevani koko ajan yksinäinen ja lopulta lähdin leiriltä pari päivää ennen sen loppumista. Uusiin tilanteisiin, ihmisiin ja paikkoihin kestää tottua, joskus hyvin pitkäkin aika. Siksi en uskalla olla oma itseni ennen kuin koen olevani täysin turvassa uudessa ympäristössä. Toivoisin, että hiljaisempien persoonien ei annettaisi syrjäytyä porukasta. Se ei todellakaan luo turvallisuuden tunnetta, jota ujompi ihminen usein kaipaa.  Usein he rohkaistuvat puhumaan uusissa tilanteissa, kunhan jonkun aikaa muut jaksavat kysellä ja huomioida hiljaisemman, jotta tämän ei tarvitse itse olla etunenässä äänessä. 

Kun jonkin uuden tilanteen, kurssin tai vaikka koulun alkaessa jämähtää hiljaisen ja ujomman ihmisen rooliin mielen omien esteiden vuoksi, on siitä hyvin vaikea päästä irti. Ajattelen, että ihmiset kummaksuvat, jos yhtäkkiä alankin puhua. Kun he vielä (luultavasti) tietämättään alkavat sulkea minua keskusteluiden ulkopuolelle, alkaa tuntua, ettei omalla läsnäolollani ole merkitystä. Keskustelutilanne ei muuttuisi mitenkään, vaikka en olisi paikalla. Se tuntuu todella pahalta. Tuntuu kuin pääni sisässä olisi lukittu ovi, jota en saa auki, vaikka tahtoisin. Haluaisin kovasti puhua, jotta en tuntisi itseäni niin turhaksi, mutta en vain saa suustani sanoja ulos. 

Lisäksi omaan elämääni vahvasti vaikuttava sosiaalisen ahdistuken muoto on kova esiintymisjännitys. Harrastukseni ja kiinnostuksen kohteeni liittyvät suurimmaksi osaksi jollakin tapaa esiintymiseen, ja siksi tämä kyseinen asia korostuu paljon. Kotona saatan yksinäni soittaa bassolla saman kappaleen virheettömästi, jonka yhdenkin ihmisen kuunnellessa soitan useamman virheen saattelemana. Kun tiedän jonkun kuuntelevan, käteni alkavat täristä ja sydämeni hakkaa lujaa. Soittaessa käsien tärinä ei helpota soittamista yhtään. Samalla pelkään soittavani väärin, minkä takia virheitä tulee vielä enemmän. Eniten jännitys vaikuttaa laulamiseen. Laulaessa kun pitäisi olla mahdollisimman rentona. Jännittyneenä se ei onnistu. En myöskään luota omaan ääneeni tai tekniikkaani tarpeeksi, jotta uskaltaisin laulaa turhaan murehtimatta muiden seurassa. Lauluopettajani onkin melkein ainoa, kuka koskaan kuulee lauluani. 

Omaan jännitykseeni esiintymistilanteissa on vaikuttanut paljon se, että vertaan itseäni muihin. Etenkin kun käy ilmaisutaitokoulua, jossa monia lahjakkaita ihmisiä on jatkuvasti ympärillä, sitä alkaa melkein huomaamattaankin vertailla itseään muihin. Esimerkiksi koulun musiikinkursseilla olen usein aina se, joka on aloittanut musiikin harrastamisen paljon myöhemmin kuin muut. Otan järkyttävästi paineita siitä, että olen musiikillisesti kehittymättömämpi kuin muut, kun en tiedä esimerkiksi musiikin teoriasta yhtä paljoa. En myöskään usein uskalla pyytää apua, koska en halua muiden ajattelevan, että olen tyhmä ja huono asiassa, jota väitän tärkeäksi harrastuksekseni. Usein myös jos joku pyytää minua vastaamaan johonkin musiikkiin liittyvään kysymykseen tai soittamaan vaikka bassolla jonkin pätkän, jäädyn, vaikka tietäisinkin vastauksen tai osaisin soittaa kyseisen kappaleen. Alan epäillä itseäni, koska pelkään niin paljon tekeväni virheitä. 

Kuva: https://humornama.com/memes/social-anxiety-advice-needed/

Muita ahdistuksen oireita ovat mm. auktoriteettiasemassa olevien ja karismaattisten ihmisten pelko tai heidän seurassaan syntyvä vaivaantuneisuus. Siksi en etenkään peruskoulussa uskaltanut lähestyä opettajia tai kysyä ohjeita, vaikka jokin tehtävä olisi jäänyt minulle epäselväksi. Uusiin paikkoihin tai sosiaalisiin tilanteisiin meno jännittää joskus niin paljon, että tekisi mieli perua ja olla kokonaan menemättä. Kaupassa käyntikin voi tuntua jännittävältä, koska siellä kohtaa muita ihmisiä. Siksi käyn itse kaupassa mielelläni niinä vuorokaudenaikoina, kun kaupoissa on vähiten ihmisiä. Kun aloin käymään yläkoulua keskustassa ja jouduin kulkemaan bussilla kouluun, ensimmäisen vuoden ajan stressasin aamuisin bussiin menoa, koska en tiennyt, pitääkö kuskia tervehtiä vai ei. Nykyään tervehdin kuskeja aina, vaikka he eivät tervehtisi takaisin. Ajan myötä uuteen tilanteeseen siis tottuu, eikä se enää välttämättä tunnun niin jännittävältä.

Miten sosiaalista jännitystä voi helpottaa?

En tiedä, onko jännityksen helpottamiseen mitään tiettyä toimivaa ratkaisua. Tärkeintä on uskaltaa, vaikka jännittää. Se on aluksi varsinkin vaikeaa, enkä itsekään onnistu siinä läheskään aina. Ajan myötä kaikessa kuitenkin kehittyy! Jos antaa jännitykselle vallan, ei ainakaan pääse eroon ahdistuksesta. Usein pelon hoitoon tehokkain ratkaisu on sen siedättäminen pienin askelin. Ensin tulee kokeilla asioita, jotka jännittävät vähiten. Kun ne alkavat tuntua helpommilta, voi siirtyä vaikeampiin.

Jos esimerkiksi huomaa koulussa olevansa hyvin itsetietoinen ja kiinnittävänsä häiritsevästi huomiota omaan olemukseensa, voi ajatuksia yrittää siirtää muualle. Sen sijaan, että ajattelee jatkuvasti, mitä muut ajattelevat itsestä tai että kaikki tuijottavat juuri sinua, kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi samassa tilassa oleviin esineisiin tai ääniin, mitä kuulee ympäriltä. Voi vaikka laskea kellon sekunteja tikityksen mukana. Itselläni ajatusten keskittäminen muualle auttaa usein. Sama voi toimia myös muunlaisen ahdistuksen tai paniikkikohtauksen hoitokeinona. On myös hyvä muistaa, että ihmiset kiinnittävät paljon vähemmän huomiota muihin ihmisiin kuin itsestä saattaa tuntua. Kukaan ei tarkkaile ja kritisoi jatkuvasi muiden ulkonäköä tai käyttäytymistä, tuskin itsekään teet niin. 

Sosiaalisten tilanteidein etukäteen jännittämistä voi auttaa tulevan tilanteen käyminen läpi mielessä etukäteen. Esimerkiksi uuteen paikkaan mennessä käyn aina läpi reitin Google Mapsistä. Jos läpi käyminen vain ahdistaa entistä enemmän, kannattaa tässäkin tilanteessa siirtää ajatuksen muualle, esimerkiksi tekemällä jotakin, mistä nauttii. Itselleni musiikin kuuntelu auttaa usein eniten. Pyrin myös jännittävän tilanteen lähestyessä elämään hetkessä siten, että ajattelen, ettei kyseinen tilanne ala vielä hetkeen. Turha jännittää etukäteen, jos jännittävään tapahtumaan on vielä aikaa useampi tunti tai vaikka vain puolituntia.

"Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima,
jonka sä voit oppaaksesi valjastaa." - Apulanta

Halusin kirjoittaa tästä aiheesta, jotta joku samanlaisista asioista kärsivä voi ehkä löytää samaistumispintaa. Itselleni etenkin vaikeimpina aikoina olisi ollut tärkeää löytää vertaistukea enemmän. Maailma alkaa tuntua yksinäiseltä paikalta oman mielen sisällä, jos se keskittyy koko ajan tuomitsemaan omaa käyttäytymistä ja ulkonäköä. Muiden ihmisten samanlaiset kokemukset helpottavat astumista oman mielen kuoren sisästä ja avautumaan muille ihmisille.💗

- Solína🌸